Armoa ei, Nigeriaan!

Kun kirjoittaa työkseen, saattaa mennä yllättävän pitkä aika ennen kuin saa vapaa-ajan kirjoitusprojekteissa aikaiseksi mitään. Nigerian-matkastanikin on kulunut jo vuosi, kuukausi ja kymmenenkuta päivää. Tämän kolmannen Afrikan-matkani jälkeen olen poistunut Euroopasta Afrikan mantereelle vielä kerran, työmatkalle Etiopiaan helmikuussa 2019.

Nigeriaan kuitenkin lähdin heti juhannuksen 2018 jälkeen, maanantaina 25. kesäkuuta ja kotimaan kamaralle palasin torstaina 12. heinäkuuta. Matkasta kirjoittamista on viivyttänyt myös se, että se on kaukomatkoistani kaikkein yksityisin, pienellä porukalla tehty, ja olen halunnut varmistaa, etten kerro avoimesti internetiin mitään sellaista, mitä rakas ystäväni ja matkakumppanini ei haluaisi.

Juhannusaattoiltana 22. kesäkuuta 2018 vietimme pienellä porukalla vielä hetken aikaa iltaa ruoholahtelaisessa One Pint -kapakassa tultuamme lautalla pois Pihlajasaaresta. Helsinki-juhannus oli tietysti ennen pitkää matkaa paras ratkaisu. Tuona iltana kapakan tv-ruudulta näkyi myös Nigeria-Islanti-ottelu miesten jalkapallon MM-kisoista. Lähdimme pois ennen kuin se päättyi. Tarkistin matsin lopputuloksen vasta äsken Wikipediasta (2-0). Muistan asian kuitenkin sen vuoksi, että minua jäi askarruttamaan, miten voi edes olla mahdollista, että väestöltään lähes promillen kokoinen maa verrattuna vastustajaan voi millään lailla haastaa tämän isomman maan joukkuelajissa. No, hävisihän se Islanti sitten, mutta ei millään murskaluvuilla. Hämmästyttävää, miten paljon yhteiskunta voi tehdä menestyksen eteen niinkin ei-välinekeskeisessä lajissa kuin jalkapallo. Lajissa, jonka harrastamiseen ei vaadita massiivisia resursseja ja jossa lahjakkuus kuitenkin merkitsee sen verran, että sen avulla on noustu muualla maailmassa miljonääreiksi hyvinkin kurjista oloista. On ehkä viisi oikein lotossa syntyä suomalaiseksi, mutta islantilaiseksi syntyminen lienee kuusi ja lisänumero oikein, kun maa on niin turvallinenkin että se aiheuttaa jo uskottavuusongelmia islantilaiselle rikoskirjallisuudelle.

Nigerialaisella rikoskirjallisuusskenellä ei olisi samaa uskottavuusongelmaa, mutta en tiedä, onko sillä hanakkaa yleisöäkään. Maassa, jossa oikeasti tehdään paljon henkirikoksia vähemmän mystisissä oloissa esimerkiksi maankäyttökonflikteihin liittyen (paimenet hyökkäilevät maanviljelijöiden kimppuun tietyissä osissa maata ja semmoista) ja kidnapataan silloin tällöin ihan tavallisia paikallisen keskiluokan edustajia, joskus parisataa koulutyttöäkin kerralla, ihmiset ehkä nauttivat mieluummin myönteisemmistä asioista fiktiossa.

Näin jälkikäteen, yhä elossa olevana, minulla onkin ilo kertoa, millaisella episodilla matkamme alkoi. Se alkoi nimittäin niin, että minun ja ystäväni (suunnilleen ikäiseni koko ikänsä Suomessa asuneen nigerialaistaustaisen naisen; tutut, tietenkin tiedätte kenestä on kyse) "turvamieheksi" matkaan lähtenyt mainitun ystäväni isä myöhästyi lentokoneesta. Lensimme Amsterdamin kautta eikä vaihtoaika Lagosin-koneeseen ollut kovin pitkä, ja meidän piti tehdä nopeasti päätös matkan jatkamisesta. Amsterdamin lentokentällä varsinkin ystäväni mutta myös minä olimmekin miltei koko ajan puhelimessa selvittämässä asiaa. Lopulta vietimme Lagosissa 1,5 vuorokautta lähes omine nokkinemme, mutta "isäukko" oli sentään järjestänyt luotettavan ystävänsä Fredin meille autokuskiksi ja neuvojaksi, kunnes pääsi itse perille. Turvalliseen hotelliinkin Fred meidät vei.

Lagos on varmaankin suurin kaupunki, missä olen koskaan käynyt. Nairobi saattaa joiltain osin vetää sille vertoja vaarallisuudessa, mutta sielläkin olen sentään päiväsaikaan matkustanut yksin bussilla. Lontoo, Moskova ja Pariisi ovat  varsinaisia Naantaleita Lagosiin verrattuna. Öljymaa Nigeriassa on kuitenkin enemmän autoja ja vähemmän mopoja ja moottoripyöriä kuin esimerkiksi Ugandassa, minkä vuoksi liikenteen kaoottisuus ei ehkä vetänyt vertoja Kampalalle. Autoissa kun on se turvallinen puoli, että ne väistämättä jumittuvat siihen ruuhkaan eikä kukaan voi yrittää jostain kapeasta raosta huristella mihinkään.

Ensimmäisenä kokonaisena päivänä Lagosissa teimme kuitenkin Fredin kanssa ostoksia ihan tavallisissa pikku tienvarsikaupoissa, eikä nyt keskellä päivää ehkä suinkaan tarvitse pelätä autosta poistumista jossain satunnaisessa naapurustossa. Kävimme myös pikaruokalassa, joka oli jokin nigerialainen ketju ja myi esimerkiksi pitsaa. Kun "herra isukki" suvaitsi saapua  maahan, vietimme vielä yhden yön Lagosissa ja lähdimme aamuvarhaisella vuokra-auton kyydissä kohti noin kuuden tunnin ajomatkan päähän Enuguun. Sitä edeltävänä päivänä pääsin vielä ostamaan paistettua maissia tienvarsikojusta keski-ikäiseltä naiselta. Vastapaistetun maissin ostaminen ja syöminen jossain tienlaidassa, bussissa tai autossa on tapa, johon tykästyin ensimmäisellä Afrikan-reissullani. Sen jälkeen grillattu maissi on maistunut Suomessakin paremmalta, vaikka Suomessa en maissia itse juuri koskaan ostakaan. Ennen sitä maissin syöminen muuna kuin poppareina tuntui jotenkin oudon amerikkalaiselta - ja Amerikan mantereeltahan se on kotoisin, mutta levinnyt tehokkaasti moniin ruokakulttuureihin.

Enugu on se kaupunki, joka 1960-70-lukujen vaihteessa oli hetken aikaa itsenäisyydestään kamppailleen Biafran valtion pääkaupunki. Sieltä suunnalta on kotoisin myös ystäväni isän suku, minkä vuoksi heidän sukulaisiaan saattoi matkustaa tapaamaan juuri sinne. Niin muisteltu kuin Biafran sota ja tuolla alueella eläneiden ihmisten hyväksi järjestetyt keräykset ovatkin, täällä Suomessa ei taideta tietää Enugusta yleisesti juuri mitään. Minullekin se oli aiemmin täysin tuntematon paikannimi. Kuitenkin olen kuluneen vuoden aikana nähnyt eri lehdissä useitakin "50 vuotta sitten" -palstapätkiä, joissa on puhuttu esimerkiksi Biafran asukkaiden hyväksi järjestetyistä hyväntekeväisyystapahtumista Suomessa. "Syö ruokasi, kun Afrikan lapset kuolevat nälkään" -tyyppiset lausahdukset taitavat periytyä aika paljon tuolta ajalta. Muualla Afrikassa on melko äskettäinkin ollut yksittäisiä nälänhätiä, mutta Enugussa taidetaan voida nyt verraten hyvin, eivätkä köyhimmätkään taida kalorien puutteeseen kuolla. Keskiluokan selvästi oletetaan syövän lihaa tai vähintäänkin kalaa normaaleilla aterioilla. Kun paikallisesta take away -ravintolasta olin valinnut  eräänä päivänä mukaan jo riisiä papukastikkeella, paikallinen tuttavat kyseli, että "Mitä proteiinia nyt vielä sitten?"

Maapähkinät, tuoreet maapähkinät, ovat halpa ja kaloripitoinen herkku, johon Enugun köyhillä ja lihaa harvemmin syövilläkin lienee varaa. Meikäläisen ne hurmasivat. Tuoreus tekee pähkinöistä jotenkin aina aavistuksen parempia. Olen kokenut tämän Suomessakin: pähkinäpensaasta poimittu pähkinä on parempaa kuin lähes identtinen, korkeintaan vähän isokokoisempi kuivattu hasselpähkinä.

Yövyimme Ozon-hotellissa, missä ystäväni sai ilokseen Helsingin-yksiötään isomman huoneen. Minun huoneeni oli hiukan pienempi, mutta kuitenkin oikein riittävä. Olin koko vajaan parin viikon oleskelumme ajan hotellin ainoa valkoihoinen ja ehkä ainoa ei-afrikkalaistaustainen vieras. Pienen jutusteluotannan perusteella tyypilliset hotellin asukkaat olivat ulkomailla tai muualla Nigeriassa asuvia, sukulaisiaan tapaamaan tulleita ihmisiä. Moni oli siis lähtöisin Enugusta. Melkein ensimmäisenä päivänä juttelin Uzo-nimisen nuoren koodarimiehen kanssa, joka oli vastikään palannut jalkapallon MM-kisoista Venäjältä. Nyökkäilin katsellessani hänen kuviaan tutuista paikoista Pietarissa. Hän oli käynyt myös edellisissä MM-kisoissa penkkiurheilemassa, ilmeisesti Brasiliassa. Öljy-yhtiön ohjelmoijalla on varaa(ni mikäs siinä). Hän jatkoi matkaa samana päivänä, mikä oli sääli, koska hän oli juuri sellainen koulutettu ja paljon maailmaa nähnyt ihminen, jolla tuntui olevan kiinostavia näkemyksiä, ja erityisen kiinnostavia ne olisivat olleet, kun olemme niin erilaisista paikoista kotoisin.

Hotellilla oli uima-allas, missä tuli useasti pulikoituakin. Tiettyinä aikoina allasbaarista sai juomien lisäksi ostaa myös esimerkiksi grillattua kanaa. Sää oli usein puolipilvinen ja eräänlainen sadekausi ( = toisinaan sataa hetken ajan rankasti) viilensi ilmaa suomalaiselle sopivaksi. Varsin hyvä paikka siis viettää sen tyyppistä lomaa, mitä juuri kukaan ei varsinkaan Suomesta mene Enuguun viettämään. Bonuksena tietysti se, ettei tarvinnut katsella muita turisteja, jotka olisivat tulleet maailman toiselle puolelle sikailemaan, vaan meininki oli melko rauhallista ja yksittäisiin ihmisiin pystyi oikeasti tutustumaan mukavan puolisatunnaisesti.

Hotellin johtaja Jeff otti minut  ja ystäväni henkilökohtaiseen suojelukseensa ja muun muassa vei meidät eräänä päivänä hetkeksi torille kolmipyöräisellä keke-taksilla. Itse tutustuin parhaiten Frankiin, nuoreen insinööriin, jonka tehtävänä oli pitää huolta hotellin koneista ja laitteista, kuten varavirtalähteistä, internetin toimivuudesta ja niin edelleen. Suomessa ei tuollaista ammattikuntaa taida  ollakaan, vaan tekniikka oletusarvoisesti toimii, ja jokaiseen isompaan pulmaan kutsutaan sitten huoltofirmasta aina sopiva asiantuntija, luulen ma. Meillä töissäkin it-asioista huolehtivat eri henkilöt kuin vaikkapa kiinteistön ilmastoinnista ja lämmityksestä. Frank oli töissä aina joka toisen vuorokauden ja joka toisen vapaalla. Töissä ollessaan hän sai toki nukkua öisin jossain henkilökunnan tilassa, jos mitään erityistä ei ollut. Joka toisen vuorokauden hommat hoiti sitten joku hänen kollegansa, johon en tutustunut. Myöskin vapaa oleskelu päivisin ja iltaisin oli työntekijöille ihan ok, jos mitään erityisen tärkeää ei ollut meneillään. Siksi Frank saattoi joskus istua seuranani allasbaarissa vähän pidempäänkin, eikä pomo nipottanut. Hyvin toisenlainen lähestymistapa työhön kuin tämä pohjoismainen, jossa ihmisillä on paljon vapaa-aikaa, mutta töissä on monissakin ammateissa sitten hieman turhankin haipakkaa. Toki riippuu niin paljon ammatistakin. Mutta tällainen työkulttuuri, vaikka erilainen kuin meillä, tuntuu minusta rehellisemmältä ja selvemmältä kuin joku amerikkalainen tai japanilainen, jossa lorvitaan työpaikalla ylen määrin ja yritetään esittää, että tehdään jotain tärkeää. Olen itse Suomessakin ollut aikanaan työssä, joka osittain oli päivystysluonteista eli hiljaisina hetkinä oli tärkeintä olla vain paikalla, ja sain silloin lukea vaikka kirjaa ihan niin kuin Frank jutteli minun ja työkavereidensa kanssa.

Epäilemättä nigerialainen työkulttuuri on paljon pohjoismaista hierarkkisempi, mutta se ei kuitenkaan vaikuta ääritapaukselta, samanlaiselta meiningiltä mitä on kuulemma jossain Aasiassa. Tästäkin minä pidin: siitä, etteivät työntekijät sentään ihan madelleet johtajan edessä ja peittäneet kokonaan omaa persoonaansa tämän ja asiakkaiden läsnä ollessa. Toki asiassa oli myös kummallisia puolia, kuten siivooja, joka jäi kiinni ystäväni kännykän laturin käytöstä oman puhelimensa lataukseen ja merkillinen pyyheongelma. Hotellin siivoojia oli selvästi ohjeistettu viemään aina asiakkaan "likainen" pyyhe pois huonetta siivotessa. Viis siitä, oliko varastossa tarpeeksi puhtaita pyyhkeitä tilalle tuotavaksi ja oliko "likaista" pyyhettä oikeasti edes käytetty välissä kertaakaan. Muutamasti minulle kävi niin, että pyyhe vain vietiin pois ja sain hakea respasta uuden. Kerran pyyhkeet olivat vasta pesussa ja jouduin odottamaan hieman pyyhettä. Rupesinkin piilottamaan pyyhkeen vaatekaappiin niiksi hetkiksi, kun kävin aamiaisella ja huone tyypillisesti tultiin siivoamaan. Sieltä sitä ei yleensä viety. Käytänhän kotonakin pyyhettä useamman kerran pesemättä sitä välillä, mutta ei ole kyllä mukavaa olla kokonaan ilman kylpypyyhettä tai oman pienen varapyyhkeen varassa, jos haluaisi peseytyä tai mennä uimaan eikä tiedä milloin puhtaita on taas saatavilla. Vaikka hotelli oli paikalliseksi melko hieno, tällaisista pienistä asioista huomasi, että kaikissa asioissa homma ei hoitunut ihan kansainvälisen tason malliin. Pyyheasia sai minut miettimään, olivatko siivoojat niin köyhistä perheistä, että käyttävät muiden perheenjäsenten kanssa samaa pyyhettä vai oliko heitä vain kielletty käyttämästä maalaisjärkeä. Vai oliko sitä järkeä jostain syystä vähemmän? Luulisi tuon olevan sellainen asia, jossa edes koulutuksella ei ole kovin paljon väliä, vaan ihminen aavistaisi, mikä  on toiseksi paras toimintatapa, jos puhtaat pyyhkeet ovat juuri silloin loppu.

 Selvästikään kaikki olennainen (ja kuviin en ole edes päässyt, jos vielä pääsen) Nigerian-matkasta ei mahtunut tähän tekstiin. Pitää jatkaa hieman, kun taas ehtii.

Kunniatta jääneen katkera osa

Olen varsin harvoin joutunut siihen tilanteeseen, että joku muu saa kunnian siitä, mitä itse olen tehnyt. Olen kuitenkin ymmärtänyt, että historiassa esimerkiksi tieteen tai taiteen parissa toimineille naisille on tavan takaa käynyt näin. Siksi feministit ovat jonkin verran nostaneet esille ilmiötä, jossa mies vie kunnian naisen työstä.

Olen lukenut ilmiöstä vasta sen jälkeen, kun minun olisi ollut mahdollista tulkita pari tilannetta tällä tavalla. Aikanaan katsoin niitä kuitenkin suositummuus- ja kokemus-, en sukupuolilasien läpi.

Vuosi pari sitten kuuntelin myös pienen porukan kesken erään ikäiseni naisen avautumista siitä, kuinka tunnettu miesprofessori kehui sähköpostissa ideaa, jonka itsestään selvästi oletti olevan erään toisen työryhmään kuuluneen (myös melko maineikkaan miehen) idea. Idea oli kuitenkin ollut tämän naisen ja käsitelty tapaamisessa, jossa kehuja ei ollut paikalla. Se oli sitten merkitty tapaamisen muistioon mainitsematta, kuka toi idean pöydälle, ja näin syntyi mahdollisuus väärinkäsitykselle. Tämä nainen käsitti asian itsestään selvästi sukupuolinäkökulmasta. Kun itselleni hieman aiemmin kävi melkein samalla lailla, ajattelin toisin.

En kuitenkaan tuntenut juuri toisin. Sapetus, syletys, vitutus ja ketutus ovat hyviä sanoja kuvaamaan tunnetta, kun joku vahingossa mutta itsestään selvästi antaa kunnian toiselle minun keksimästäni pikku ideasta. Ei ole merkitystä sillä, ettei asialla ole mitään rahallista tai muutenkaan laajempaa merkitystä. Myöskään itse keksimäni hauska asia, josta tulisi vain yleinen hokema, jonka alkuperän ihmiset ymmärtäisivät hämäräksi, ei harmittaisi samalla lailla. Nimenomaan se, että minun keksimäni asia virheellisesti yhdistetään toiseen ihmiseen, harmittaa, olen huomannut. Puolivahingossa tapahtuvaan kunnian viemiseen liittyy nimittäin sekin, että tuntuisi rennohkossa tilanteessa äärimmäisen nololta ryhtyä vakavalla naamalla oikomaan tapahtunutta virhettä. Ainakaan itse. Jonkun muun pitäisi se huomata. Tältä se on itsestä tuntunut, kenties liiankin vahvasti. Huomauttajaa pidettäisiin vain säälittäväänä katkeroitujana, sellaisena, joksi toki monet naiset lienee takavuosina leimattu.

Kerrottakoon tässä nyt julki eräs seikka loppukesän 2016 Vienan retkeltä: bussimatkalta, jossa nelisenkymmentä suomalaista yliopistoihmistä ja muuta sivistynyttä henkilöä (itse kuulun ennemmin jälkimmäiseen joukkoon, vaikka Helsingin yliopiston alumni olenkin) kiersi viikon verran Vienan Karjalaa tutustuen niin luonto- kuin kulttuurikohteisiinkin. Hauskaa oli. Seura oli hyvää ja vierailupaikat mielenkiintoisia. Porukkaa oli tosiaan opiskelijoista ja nuorista tutkijoista virkamiehiin ja emeritusprofessoreihin, ja muutama kaltaiseni satunnaisempi häröilijä. Retkestä tehtiin julkaisu, johon suurin osa meistä kirjoitti, ja joka lopulta sai pääotsikon "Viena vieköön!".

Itsekin kirjoitin Lönnrotin kasvitutkimuksista. Matkalla pohdittiin mahdollista nimeä julkaisulle, myös humoristisista näkökulmista. Pääsimme näkemään matkalla myös maitovalaita Solovetskin luostarisaaren rannikolla. Kuulemma harvoja paikkoja maailmassa, missä valaita voi nähdä sopivalla hetkellä maista paljain silmin. Ja meitähän onnisti. Ehdotinkin kokemuksen jälkeen julkaisulle mahdolliseksi nimeksi: "Maitovalaiden jalanjäljissä" - selvin päin, mutta läpällä toki. Asian ohimennen kuullut emeritusprofessori ihastui nimeen ikihyviksi ja rupesi huvittuneena hokemaan sitä. Pian reissunjohtajan mukaan tämä olikin ko. professorin "ehdotus" nimeksi - ei tietenkään vakavasti otettava, mutta hauskin tarjolla oleva. Ärsytti kyllä. En hauskoja hetkiä halunnut pilata kipakoilla huomautuksilla, joten moni jäi tähän käsitykseen. Pikkuasia, mutta esimerkki epäreilusta tilanteesta, johon voi joutua helposti sattumalta.

En ajattele, että vanhempi herrasmies mitenkään tarkoituksella olisi ominut noin vähäpätöistä asiaa nimiinsä. Hänellä on niin paljon muitakin ansioita ja reissun perusteella hän on myös oikeasti hyvin mukava ihminen, että siinä ei olisi ollut järkeä. Mutta totta kai muiden on helppo uskoa, että kun tunnettu, fiksu ja kokenut ihminen hokee jotain hauskaa, se voi aivan hyvin olla hänen itsensä keksimä juttu. Ja hän vain lienee välittömästi unohtanut itse, kenen kuuli asian ensi kertaa sanovan. Niin meille ihmisille usein käy - emme ole hyviä muistamaan kaikkia yksityiskohtia. Hän kuitenkin käytti hokemaa innokkaasti muun muassa kirjoittaessaan terveisiä ihmisten muistovihkoihin tai vastaaviin. Minä en tietenkään sitten voinut käyttää samaa lausahdusta.

Mutta tietäkää: "Maitovalaiden jalanjäljissä" - sikäli kuin kyse on kesästä 2016 - on minun keksimäni juttu. Totta kai sellaisen saattaa keksiä joku muu suomalainen valaiden ihailija täysin riippumattomasti jossain muualla. Mutta tällä retkellä tämä professori ei sellainen ollut. Hyvä myös, että jos joku jostain ihmeen syystä sattuisi googlaamaan sanaparia, se nyt todennäköisimmin löytyisi tästä tekstistä. :)

Mieleeni ei todellakaan juolahtanut, että väärinkäsitys olisi voinut syntyä siksi, että professori on mies ja minä nainen. Pikemminkin lienee niin, että vanhojen ja arvostettujen ihmisten kekseliäisyyttä yliarvioidaan nuorten ja tuntemattomampien kustannuksella. Näin uskon olevan sekä tässä tapauksessa että siinä toisessa, jota tilanteen "uhri" piti sukupuolikysymyksenä. Mutta lopullista totuuttahan tällaisista tilanteista ei koskaan pystytä kaivamaan, vaikka kaikkien navat käännettäisiin ympäri.

Toinen asia, jota olisi voinut jälkikäteen pitää sukupuolikysymyksenä, varsinkin #metoo'n jälkeen, on tilanne joka sattui minulle lukiossa. Esitimme koulussa Friedrich Dürrenmattin näytelmän Vanhan naisen vierailu (mainio naisen kostotarina muuten... tai no, kai se yrittää lähinnä kertoa siitä, kuinka moraalittomia yhteisöt voivat olla ja miten kollektiivisesti halutaan unohtaa ikävät asiat, kun vain rahaa ja "hyvinvointia" on tiedossa).

Minä ja miespuolinen opiskelija toimimme näytelmän apuohjaajina. Jossain vaiheessa koululle tuli tv-kuvausryhmä, joka teki juttua näytelmänteostamme. Jotkut sitten kertoivat tv-toimittajille tämän teinipojan apuohjaushommasta, ja hänet otettiin haastatteluun. Seisoin itsekin (monien muiden oppilaiden tavoin) melko lähellä, kun häneltä kyseltiin kaikenlaista, tuntuiko homma vaikealta ja niin edelleen. Mitä nyt kyseltiinkään. Olin taas tilanteessa, jossa olin vähällä sanoa, että minä olen itse asiassa ihan samassa hommassa. Tai en ollut vähällä sanoa. Olisin vaikuttanut marisijalta. Jonkun muun olisi pitänyt tajuta kertoa se niille. Näin jälkikäteen ajateltuna minun olisi vain pitänyt mennä kertomaan asia itse. Syy, miksi en uskonut muiden kiinnittävän asiaan huomiota oli nimittäin se, että miespuolinen opiskelutoverini oli muiden lukiolaisten keskuudessa henkilönä paljon suositumpi kuin minä. Ei olisi juolahtanut mieleenkään, että teatteri- ja elokuvamaailmassa on joku nerokultti-ilmiö, jossa palvotaan nimenomaan tiettyjä miehiä. Noin muuten näytelmien tekeminen lapsena ja nuorena oli ihan hauskaa. Lienee siis hyvä, että sain nauttia siitä koululaisena, mutta en kuitenkaan päätynyt alalle saati mennyt Kallion lukioon, minne hakemista myös hetken ysiluokkalaisena harkitsin. (Siellähän oli se joku viime vuonna skandaalin silmään joutunut opettaja, joka suosi raiskauskohtauksia ynnä muuta vastaavaa.)

Niin, ihan samahan se olisi ollut, vaikka silloiset koulukaverini olisivat pitäneet minua pikkumaisena julkisuustyrkkynä. Koska eihän sillä nyt 15 vuotta myöhemminkään olisi mitään väliä... ;) En kuitenkaan muista, että olisin silloin lukiolaisena erityisesti halunnut tulla haastatelluksi näytelmäaiheesta. Minua ketutti lähinnä se, että joku toinen nostettiin erityisenä esille asiassa, jossa olimme tasavertaisia, eli varsinaisen ohjaajan pikku apulaisia loppujen lopuksi. No, sainhan esittää samassa näytelmässä ulosottomiestä. Parempi rooli kuin supersankari Kondomimies vaikkapa, luulen.

Fingerporismit sikseen, mutta - kolmas "kunnia väärälle henkilölle" -juttu, joka aikanaan lievästi kaiveli, mutta nyt vähemmän kuin nuo kaksi ensimmäistä, liittyy nimenomaan sarjakuvaan. Käsikirjoitin hetken aikaa sarjakuvaa nuortenlehteen ja eräs toinen nuori nainen piirsi. Hän sitten jatkoi sarjakuvantekoa sinne yksikseen, ja oli myöhemmin julkaissut omissa nimissään (myös tekstin osalta) idean, jonka olin hänelle aiemmin kertonut. Luulen, että tässäkin tapauksessa kyse on unohduksesta, että mistäs se idea tupsahtikaan. Ideat eivät ole tekijänoikeuksien alaisia ("kässäri" käsitti vain yhden ruudun), joten oikeudellisesti ja rahallisesti se siitä. Muutaman kympin olisin muuten sarjiksesta saanut, tiedän. Tämä ei ainakaan ollut sukupuolikysymys. Rahasta huolimatta asia harmittaa silti vähemmän kuin kahdessa muussa tapauksessa. Ehkä siksi, että kaikesta huolimatta sarjakuvan idea oli vähemmän hauska kuin "Maitovalaiden jalanjäljissä". On epäilemättä kuitenkin Pertti Jarlalta hyvä valinta piilottaa aina sarjikseen idean antajan nimi, jos Fingerpori-idea on tullut muualta. Ideoiden suora varastaminen tuntuu ikävältä, vaikka mikään ei sitä kiellä ja fiktio lainaa aina todellisuudesta.

Feministit valitettelevat usein myös sitä (viimeksi eräässä podcastissa), miten sitä liian helposti pelkää leimautuvansa "hankalaksi akaksi". Kannattaa selvästi kokea riittävän nuorena, mitä on olla epäsuosittu, koska itsehän en muista koskaan pelänneeni tuommoista. Mutta juu, katkeraksi leimaaminen on pelottavan voimakas ase. Tätä mieltä saattaisi olla vaikkapa eräs Sondra Locke.

Benin-Etiopia-Ruotsi

Taas Ruotsissa - tällä kertaa matkalla kohti kotia. Sekä meno- että paluulento ovat Arlandan ja Etiopian pääkaupungin Addis Abeban kautta.

Etiopiasta ostin paluumatkalla tuliaisiksi tietenkin kahvia. Suomen ja Etiopian kohtalonyhteys ilmenee kahdessa asiassa: kahvin valmistaminen juomaksi keksittiin tiettävästi nykyisen Etiopian alueella (niin, ja saattoihan nykyihminen hieman aiemmin kehittyä siellä omaksi lajikseen, näin sivuhuomiona) ja nämä kaksi lienevät maailman ainoat maat, missä koskaan on ollut (ja on juuri nyt) Suomessa koulutettu insinööri pääministerinä.

Addis Abeban lentokentän ilmasto vaikuttaa huomattavasti viileämmältä kuin Beninissä. Se onkin sisämaassa parin kilometrin korkeudessa merenpinnasta. Hiljalleen sopeutumista pohjoiseen...

Palaan vielä hetkeksi Beninin tunnelmiin. Teimme alkuviikosta pari erillistä jokiretkeä moottoriveneellä, ensin muuten vain muutamaan hienoon paikkaan ja sitten lahjoittamaan pari aurinkopaneelia paikalliselle koululle. Lisäksi meillä oli perjantaina mukava läksiäisillallinen palmurannalla, mutta en viitsi laittaa siitä kuvia internetiin, kun pitäisi kysyä kaikilta kuvassa olijoilta.

Myös tuliaisillallinen 1,5 viikkoa sitten oli ikimuistoinen muun muassa akrobaattiesityksineen. Sellaiset oli temput nuorukaisilla ja pojilla (nuorimmat ehkä 10 vuotta), että oli vaikea uskoa silmiään. Siinä vaiheessa minulla jo vähän hymy hyytyi, kun yksi aikuinen mies nousi toisen päälaen päälle hetkeksi rummuttamaan ihan siinä pihalla, tietenkin ilman mitään turvaverkkoja. Elossa säilyi, mutta todisteita tempusta en ehtinyt ottaa. Tässä hieman kuvia muusta:

Mangrovea jokiretken varrelta. Mudassa ihania liejuryömijöitä, kaloja, jotka voivat nousta myös kuivalle maalle.

Kuin saunassa. Paikalliset naiset uuttivat hiekan seasta suolaa liuottamalla seoksen veteen (suola siivilöidään pois) ja keittämällä veden pois suolasta majassa, jossa oli saunamainen tunnelma.  

Tämä ranta jokiretkellä toi mieleen Peppi Pitkätossun Kurrekurredut-saaren.

Koululla. Katolle asennettavaksi matkalla olevat aurinkopaneelit (yhteensä 200 W) taustalla. Meille tarjottiin tuoreiden kookospähkinöiden nestettä suoraan juotavaksi. Lisää mielleyhtymiä Kurrekurredut-saareen.

Minä ja Miriam. Hän myi useana päivänä ainoana hotellialueellamme (hotellinjohtajien kaveri?) koruja, vaatteita ja soittimia. Miriam on kotoisin Pohjois-Beninistä ja puhuu äidinkielenään sombaa (eli ditamaria). Hän osaa tietenkin myös ranskaa ja bisnesten motivoimana yhä paremmin englantia ja tätä nykyä myös vähän suomea. Muun muassa hinnan "viisitoistatuhatta" kertominen onnistuu vaivatta, samoin kuin hyvän huomenen toivotukset suomeksi. Enää vähän lisää mainetta, niin saman hinnan voi pyytää euroina eikä CFFA-frangeina... 

Yöllä matkalla Etiopiasta Ruotsiin tuli muuten testattua Etiopian Airlinesin koneen oksennuspussi. Paha olo tuli ehkä liian vähästä vedenjuonnista suhteessa kuivaan lentokoneilmaan, nyt on ollut parempi olo. Ihan 5/5 pussi, näytti epäilyttävän huteran paperiselta, mutta ilmeisesti siinä on jokin hyvin pitävä muovikalvo välissä.

Tämän jälkeen näin lentokoneessa puoliunta ahvenanmaalaisista lankakaupoista, joissa olikin afrikkalaisia naisia myymässä värikkäitä kankaita. Seuraavassa unessa oltiin pitkällä junamatkalla, jossa muutama nimeltä mainitsematon tietoteekkari (nyt jo varmaankin DI) oli ryypännyt itsensä heikkoon happeen ja joutunut junan "sairaalasänkyihin" (sellaisia ostoskärryjen tapaisia) lepäämään. Kaverit kovasti kannustivat "dokaussankareita", jotka näyttivät kyllä aika pahoilta rumine töhryisine tatuointeineen. Että kannattaa varoa, kun dokaa junassa.

En edes yrittänyt syödä koneessa tarjottua aamiasta (vesi, mehu ja tee kyllä maistuivat), joten muiden jo melkein syötyä keski-ikäinen ruotsalaisnainen osoitti kiinnostusta muffiniani kohtaan. Hän halusikin sen tyttärelleen, joka oli raskaana (siinä taaemmalla rivillä) ja pohjoismaisen yhteistyön hengessä autoin tietysti ilomielin pelastamaan syntymätöntä lasta ravinnonpuutteelta. Lapsen (mitä ilmeisimmin) tuleva isä oli niin stereotyyppisen pitkä, komea ja etenkin lihaksikas, vaalea mutta kuitenkin päivettynyt mies, että hän voisi toimia sivutoimisena sketsihahmona suomalaisten naapurikateutta käsittelevässä tv-sarjassa (jossa suomalaista edustaa tietenkin pullea, juoppo MIES).

Etiopiassa puhuttu amharan kieli kuulostaa muuten kauniilta, vaikken siitä ymmärrä kuin sanan "aeroplaanu" (lentokone), enkä kirjoitettuna sitäkään vähää, koska kielellä on ihan oma kirjoitusjärjestelmä.

Ihana raikkaanviileä tuulahdus ruotsalaista ulkoilmaa lentokoneen poistumisputken läpi. Ah, pohjoismainen viileys.

Harmautta sai sentään värien keskellä kokea hieman Beninissäkin, kun suomalaisittain osuvanniminen harmattan puhalsi Saharan pölyä auringon eteen. Eipä ollut riskiä palamisesta niin kovinkaan, ja ehkä vähän viileämpää kuin joskus kirkkaampana vuodenaikana. Aurinko ei toki ollut koko päivää minkään pilven takana, kuten Suomessa nyt saattaa käydä ainakin pari kuukautta putkeen, mutta vähän himmeämpi kuin monesti muulloin. Lisäksi auringonlaskut olivat usein taatun punaisia.

Ah Suomi, ah paluupäivä ja vaalipäivä.

Kuvia Beninistä

Olen ollut vähän ripulissa tänään, enkä jaksa kirjoittaa pitkästi. Ylipäänsä täällä on se "ongelma", että aina on joko jotain mielenkiintoista nähtävää ja tehtävää eikä ehdi kirjoittaa, tai sitten heikompi olo, jolloin jaksaa vain lukea, muttei kirjoittaa. 

Mutta ei tämä sairastaminenkaan ole mitenkään sietämätöntä ollut. Onhan minulla sentään oma huone, jonka lämpötilan ilmastointi pystyy pitämään miellyttävän viileässä 27 celsiusasteessa (pystyisi viileämmässäkin, mutta en minä tänne nyt mitään kylmää halua!).  Ja oma vessa. Ja paljon hyvää lukemista. Ei kai sitä ihminen muuta tarvitse, paitsi seuraa välillä. Sitäkin on saanut hyvin sekä suomalaisista matkakumppaneista että joistakuista paikallisista (osaan niin huonosti ranskaa, että pidemmälti olen pystynyt juttelemaan vain muutaman paremmin englannintaitoisen kanssa).

Tänään muut suomalaiset ovat Togon pääkaupungissa Loméssa. Minulla sen näkeminen jää nyt johonkin toiseen kertaan tai elämään. Kovasti on kuulemma suuria toreja, joissa myydään kaikenlaista, kuten kankaita ja eläinten päitä. Pienemmät torit, joista täällä olen päässyt vierailemaan kahdella, ovat enemmän makuuni.

Mutta nyt niitä kuvia! Harmi vain, ei ole kovin paljon kuvia mielenkiintoisista kadulla näkemistäni yksittäisistä ihmisistä. Tämä siksi, että on ihan sika noloa ottaa kuvia hullun turistin tyyliin läheltä kysymättä lupaa, ja luvan kysymisessä on oma vaivannäkönsä, jos ei ole paljon yhteistä kielitaitoa. Varsinkin vanhempi väki ei ilmeisesti halua kovin herkästi päätyä valokuviin. Nuoremmat eivät pingota niin paljon.

Tunnelmia bussin ikkunasta pääkaupungista Cotonousta saapumispäivänämme 15.1.

Tältä täällä hotellialueella näyttää. Suoraan edessä 100 metrin päässä Atlantin ranta. Asumme paritalobungaloweissa.

Hirvittävän pieni ja suloinen lisko, joka kiipesi terassituolilleni. Taisi olla juuri luonut ensimmäisen tai toisen nahkansa.

Jalkahoitoja paikallisella torilla tekevä nainen pyysi minulta toisen reppuni hihnoissa roikkuneista "käsivarsiheijastimista". Varma hiuskoristehitti paikallisessa diskossa?

Teetin mekon Florence-ompelijalla. Paree tulla taas kutsuja kesähäihin!

Jos tämä puuvilla-auto joutuu kolariin, on ainakin vähän pehmustetta - nokkakolaria ajatellen toki väärässä paikassa.

Vene vie joen yli Togon puolelle torille (itse matkustin vähän pienemmässä veneessä, jossa oli vain kuusi matkustajaa).

Kapean jokihaaran ylitys ehkä 50 metriä (olen huono arvioimaan etäisyyksiä).

Paikallisoppaani Eddie ja kalebasseja Togon rajatorilla.

Rajatorin rajalla.

Veden päälle rakennetussa Ganvién kaupungissa suositaan minunkin hattuani suurempia hattuja.

Ganvié - kaduton kaupunki.

Grand Popon torilla.

Florence työn touhussa.

Kohti Beniniä

Tukholma, Arlandan lentokenttä, kello 18 paikallista aikaa...

Olen nyt matkalla Etvax-ripulirokotetutkimuksen koehenkilöksi Beniniin, Länsi-Afrikkaan. Matka kestää lentoineen kaksi viikkoa, perillä ehtii olla noin 12 päivää.

Mielenkiintoista nähdä Afrikkaa nyt myös länsirannikolta. Ja matkustaa maahan, jossa ranska on useimpien ihmisten yhteinen kieli, muttei juuri kenenkään äidinkieli. Saa jotain hyötyä neljästä käydystä lukiokurssista ja pienestä kertauksesta perusasioihin ennen matkaa. Kukaan tuskin olettaa, että puhun täysin sujuvasti.

Täältä matka jatkuu Etiopian Addis Abebaan ja sieltä Beninin Cotonouhun. Vasta kolme kommellusta tähän mennessä matkaa:

1. Hyvissä ajoin tulostamani lentoaikataulu "ei vain ollut missään", vaikka en missään tapauksessa ollut tietoisesti poistanut sitä käsilaukustani. Huomasin tämän puoli tuntia ennen kotoa lähtöä, ja sain manuaalisesti kirjattua varmuuden varalta myös paperille muun muassa lennon varaustunnuksen.

2. Hississä lentoaseman juna-asemalta ylös päin kuulin outoa värinää ja tajusin, että sehän tulee matkalaukustani. Sähköhammasharja oli mennyt itsekseen päälle. Siirsin käsimatkatavaroihin, jottei se värise itseään tyhjäksi matkan aikana (laturi ei ole mukana, siirryn käyttämään perinteistä harjaa kun akku loppuu). Oli varmaan vähän outo fiilis kanssamatkustajilla hississä, jos siis kiinnittivät huomiota värinään...

3. Jätin lentolippuni (boarding pass) johonkin kohtaan turvatarkastusta. Sitä "ei vain ollut missään", kun tsekkasin taskut ja laukun tarkastuksesta päästyäni. Onneksi joku nainen kysyi, onko minulta se hukassa, kun henkilökunta kuulemma löysi sellaisen juuri tarkastuspisteeltä. Siellähän se. Myöhemmin selvisi, että ko. nainen on yksi kanssamatkustajistani Beniniin.

Vielähän tässä ehtii sählätä paljon... Vietämme yön lennolla Addis Abebaan. Matkatyynyä ei tullut mukaan, mitäpä turhia.

Tässä noin 15 hengen matkaporukassa edustan nuorisolaisia. Lienen siis nuorin, ellei joku nuorisolainen ole onnistunut piiloutumaan muulta porukaltamme tehokkaasti. Eipä ihme, että alle 30-vuotiaat pääsevät tutkimusmatkalle nykyään puoleen hintaan. (Kannattaa tsekata, onko kelvollinen koehenkilö, jos vain ei ole ollut 10 viime vuoden aikana yhtäjaksoisesti yli kahta kuukautta pois Suomesta. Se sulkee varmaan monen innokkaan maailmanmatkaajan pois. Ehtoja on toki muitakin).

Palaan asiaan toisella mantereella. :)

Kisavoitto tuli

Vietin juuri (3.-17.9.) kaksi viikkoa Ahvenanmaalla täpläverkkoperhosen ja salaperäisen härmän* syyskartoituksessa. Osallistuin työparini kanssa kartoituksen johtajien järjestämään kilpailuun keksimällä kartoitustyöhön liittyviä (ilmeisesti mielellään voimaannuttavia) sanontoja. Voittohan sieltä tuli. Ilahduttavaa oli, että "olimme ymmärtäneet tehtävänannon parhaiten". Erityisen ilahduttavaa se oli siksi, että työparini mainitsi ohimennen jostain sanontakilpailusta (en ollut porukan WhatsApp-ryhmässä, niin en tiennyt) lainkaan lukematta tehtävänantoa minulle ääneen tai muistelematta sitä tarkemmin. Sitten vain ideoimaan; maastotöissä se on helppoa, koska ihmisen ajatus kuulemma kulkee parhaiten kävellessä. Työparina sanontoja sai antaa kilpailuun peräti viisi kappaletta. Tässä voittajalausahduksemme:

Punkki päivässä pitää lääkärin mielessä.

Missä punkki, siellä ongelma.

Mitä myöhempi ilta, sitä varmemmin härmää pesää.

On helppoa olla kukonlaulun aikaan maastossa, kun kukko laulaa aamukymmeneltä.

"Dom är bara nyfikna", sano emäntä, kun vierasta tapattaan lähti.**


Aika voimaannuttavia, jåå-å! Kaikkein ilahduttavinta voitossa oli tietenkin palkinto: pullo kuohuviiniä ja Toblerone-patukka. Ne tulivat toden totta tarpeeseen, jottei viimeisestä illasta Ahvenamaalla tullut sopimattoman terveellinen.

*Kotitehtävä: Miksi Ahvenanmaalla, ei Pohjanmaalla?
** "Dom" viittaa useimmiten härkiin tai hevosiin.

Vähänkö meitä on vähän, suomalaiset

Kirjoitin eilen, karkauspäivänä, pienen jutun karkauspäivästä. Päivämäärä 29. helmikuuta on kalenterissa suunnilleen kerran 1461 päivässä (suunnilleen, koska se jää väliin suuressa osassa 400:lla jaollisia tasavuosisatavuosia; vuosi 1900 ei ollut karkausvuosi, 2000 oli).


Noin 0,068 prosenttia maailman ihmisistä on syntynyt 29. helmikuuta. Heitä arvioidaan olevan elossa noin viisi miljoonaa. Tarkkaa lukua ei tietenkään tiedetä, mutta karkauspäivänä syntyneitä ihmisiä on maailmassa suunnilleen yhtä paljon kuin Suomessa asukkaita. Miettikääpä sitä.